Rohkeuden löytyminen ja esikuvana olemisen hienous

Moikka kaikki!

Tähän alkuun on pakko sanoa,että suuret kiitokset kaikille lukijoilleni. Teitä on jo yli 6500! Vau!
Suuret pahoittelut myös etten ole kirjoittanut pitkään aikaan kun on ollut niin paljon kiireitä.

Nyt aattelin kertoa teille tarinan, joka tulee olemaan mielessäni pitkän aikaan ja varmasti tulee olemaan yksi elämäni suurimmista askeleistani.


Olen koko elämäni aikana ollut hyvin ujo ihminen. En ole oikeen koskaan ole tiennyt mistä se voisi johtua. Ehkä eläminen liikuntarajoitteisena ja itsensä hyväksymisen vaikeus on osa syynä. Tai sitten se on vain osa minua.
Viime aikoina kuitenkin olen tuntenut tunteita,mitä mulla ei ole koskaan ollut. Rohkaistuminen ja itsensä hyväksyminen. Hyvänä esimerkkinä voin pitää sitä, etten ole pystynyt soittamaan virallisia puheluita. Äitini hoiti asioitani vielä pitkään ollessani jo täysi-ikäinen ja yleensä lähettelin sähköpostia kaikkiin virallisiin paikkoihin.
Nykyään soittaminen on helpompaa kunhan en ajattele liikaa. Olenhan jo 22-vuotias miehen alku ja mun on vaan pakko hoitaa asioita. Onhan se vähän uskottavampaa hoitaa ne itse kun taas antaa äitin tai jonkun muun hoitaa ne :D

Ollessani noste- ja urakoulutuksessa huomasin,että tietynlainen muuri oli hävinnyt vallan esiintymisestäni. Sosiaaliset tilanteet ja puhuminen luokassa tuntuivat täysin luonnollisilta ja uskalsin tuoda omat näkemykset esille. Ennen näin ei ole todellakaan ole ollut. Tämä perusoletus,että muut nauraa jos sanoo väärin tai näkemys on tyhmä,on tosiaan kadonnut. Onhan ne vähän alakoulu juttuja.

Koulutuksessa opein sen,että verkostoituminen, ihmissuhteet,itsensä markkinointi ja kehittäminen ovat todella tärkeitä elämässä.


Esikuvana oleminen muille ihmisille on iso ylpeyden aihe. Tässä iässä sitä vasta tajuaa kuinka hienoa on olla esikuvana muille liikuntarajoitteisille ihmisille ja antaa vertaistukea. Miksei myös ¨normaaleille¨ ihmisille :D
Olin kertomassa tarinaani 15-vuotiaalle pojalle,jolla on myös liikuntarajoitteisuus. Hänellä on hieman vaikeuksia itsensä hyväksymisessä, fysioterapian tärkeyden löytämisessä ja kaverisuihteiden ylläpitämisessä vapaa-aikana. Samoja ongelmia joiden kanssa mä taistelin ollessani hänen ikäinen. Kun katsoin häntä niin tunsin,että ihan kuin olisin katsonut 15-vuotiasta itseäni peilistä.

Kerroin hänelle oman tarinani ja koitin luoda uskoa tulevaan. Kerroin myös,että olemalla aktiivinen kaverisuhteissa, tekemällä liikuntaa kireyksien lieventämiseen ja kuuntelemalla fyssariaan niin hyvä tulee. Sain myös paljon itse vertaistukea ja paljon rohkeutta puhumiseen. Tunsin,että musta oli jonkun verran apua ja toivon hänelle kaikkea hyvää tulevaan :)


Elämässä täytyy ottaa joskus askelia,jotka voivat tuntua suurilta mutta loppupeleissä ne ovat pieni osa itsensä hyväksymisessä. Kokemukset, joita koemme joka päivä muokkaavat meitä ihmisinä huomaamattamme. Oli ne sitten hyviä tai huonoja.

Hyvää alkanutta viikkoa kaikille ! :)


Loppuun uutta musiikkia Robin Williamsilta : Love My Life

Liikuntarajoitteisen ihmisen syrjäytyminen työelämästä

Muistan sen vielä kuin eilisen päivän. Olin lukion opo tunnilla ja teimme ammatinvalinta ohjaus testiä. Monilla opiskelukavereillani näytti tietokoneen ruudut useita ammatteja , joihin he sopisivat.
Mulla sen sijaan oli pitkä lista ammatteja mihin en sopisi koska fyysiset esteet olivat liian suuria. Tietenkin ensimmäinen fiilis oli, että miltähän mun tulevaisuus tulee näyttämään.
Opon kanssa keskutelimme asiasta ja hän sanoi, että kyllä niitä ammatteja on myös mihin sovin.
Pääsin ylioppilaaksi syksyllä 2013. Ajattelin pitää välivuoden ja lepuuttaa itseäni raskaan lukio urani jälkeen. Näin jälkikäteen mietittynä olisi pitänyt jatkaa opintoja eikä antaa sen flown kadota.


Ensimmäiset kolme kuukautta valmistumisen jälkeen rentouduin ja suoraan sanotusti nautein elämästä.  Huomasin kuitenkin että tarvitsen rahaa elääkseni. Olin juuri muuttanut omilleni ja vuokran suuruus huimasi päätäni.
Työkkäri ehdottikin työkokeilua kulttuuritalo anniksella.  Se oli ainoa keino saada työmarkkinatukea koska valmistumisen jälkeen tulee aina viiden kuukauden karenssi.
Vietin puoli vuotta kulttuuritalo anniksella ja kokemus oli huikea.
Huippuna oli se, kun pääsin ylen uutisiin ja radioon kertomaan kuinka liikuntarajoitteisten ihmisten on todella vaikea päästä palkkatyöhön ja kuinka passiivinen työkkäri on.

Puoli vuotta oli kulunut ja olin taas tyhjän päällä. En ollut vieläkään tietoinen mitä alaa alkaisin opiskelemaan. Työnhakeminen tuotti minulle suuria ongelmia, kun moneen työhön vaadittiin koulutus. Työhön, johon ei vaadittu koulutusta oli sen sijaan fyysisiä esteitä
(Esim kaupankassa) tai työtilojen ahtaus.
Siinä vaiheessa keksein mikä olisi se mun juttu! Sosiaaliopinnot kiehtoivat jollain tapaa ja voisin vaikuttaa samalla tähän yhteiskunnaliseen ongelmaan.
Samalla voisin olla ihmisten kanssa tekemisissä.  Sainkin työkkärin kautta sovittua työkokeilun Satakunnan TE-toimistoon, jossa pääsin tutustumaan sosiaalityöntekijöiden arkeen. Nautein suunnattoman paljon siitä kuukaudesta. Tulin toimeen hyvin muiden työntekijöiden kanssa ja minusta pidettiin myös paljon.
Siinä vaiheessa tiesin että tämä on mun juttuni.

Olen nyt osallistunut kahteen sosionomin koulutuksen pääsykokeisiin ilman tuloksetta. Nyt aloitan opinnot avoimessa, jotta pääsisin helpommin sisään.
Monesti mietin miksi juuri minulla on liikuntavamma. Ehkä tällä on joku tarkoitus. Kaikki asiat olisi niin paljon helpompaa ja myös työnhaku helpottuisi suunnattomasti.
Olen kuitenki ymmärrätänyt että asiat voisi olla huonomminkin eikä asioita kannata jäädä murehtimaan.

Yksi isoimmista unelmistani on tehdä rehellistä palkkatyötä.


Pysykää positiivisina!! 😎

-Joonatan Pälkäs

Viikonloppu Lontoossa

Heipä hei!

Tasan kuukausi sitten palasimme äitini ja avustajani kanssa Lontoosta. Matka oli kerta kaikkiaan unohtumaton ja hyvin antoisa. Mun on jo kauan pitänyt kirjoittaa blogiin matkasta mutta en ole vaan saanut aikaiseksi :D
Kerron nyt miten koin Lontoon ja miten erilaisuuteen suhtaudutaan suurkaupungissa.

Matkustaminen on aina ollut meille kaikille hyvin istumavoittoista. Etenkin mulle se on vielä enemmän istumista koska käytän pyörätuolia matkoilla. Syy siihen on se, etten jaksa kävellä pitkiä matkoja ja muutenkin pysyn vauhdissa mukana paremmin kun istun pyörätuolissa.
Tässä on syy , miksen matkustele paljon. Aktiivisena ihmisenä tämä muutos on valtava.
Myös lentokonekentillä on hyvin huomioitu liikuntarajoitteiset ihmiset.

Nyt kuitenkin uskaltauduin lähtemään reissun päälle Lontooseen. Pidennetty viikonloppu heinäkuun lopussa tuntui hyvältä ajalta reissun päällä olemiseen. Saavuimme Lontooseen perjantaina iltana ja ehdeimme jo näkemään paljon.

Näimme esimerkiksi Millenium bridgen, jossa oli sitten pakko ottaa kuva sosiaaliseen mediaan (btw oli aika suosittu kuva tykkääjien kannalta :D )
Ekat fiilikset kun joduin vaan istumaan pyörätuolissa, olivat hirveät. En tuntenut itseäni yhtään kotoisaksi ja en ollut oma iloinen itseni. Ihmiset sen sijaan eivät välittäneet yhtään erilaisuudestani. Olin siellä ihminen muiden joukossa.

Lauantai oli pitkä päivä. Lähdimme varhain kiertelemään ja katselemaan Lontoon tunnettuja nähtävyyksiä. Näimme esimerkiksi Buckingham palace, Big ben, London eye, St. James park ja Tower bridge.
Totuin myös pyörätuolissa istumiseen vähitellen. Aloin nauttimaan matkanteosta ja kokemaan nähtävyyksiä eri tavalla.
Lontoo on esteetön kaupunki. Onhan Lontoossa pidetty paraolympialaiset vuonna 2012.
Katukäytävillä oli helppo liikkua ja monissa paikoissa oli invavessat. Jopa hissien saatavuus korkeille silloille oli järjestetty, mikä lämmittää nuoren kriitikon mieltä hissien vähyydestä :D


Ihmiset Englannissa ovat todella ystävällisiä verrattuna Suomeen. Heidän auttaminen ei ole väkinäistä vaan sujuvaa ja hyvin luontevaa.
Sunnuntai päivän aika meni hyvin paljon tuliaisten ostamiseen. Kävimme isoissa kauppakeskuksissa ja kierteleminen monia puistoja.
Myös London museum tuli nähtyä, mikä kertoi hyvin Lontoon historian tähän päivään asti.

Suurkaupungeissa tulee vastaan monenlaisia ihmisiä. Tummaihoiset, aasialaiset, hindut ja liikuntavammaiset ovat täysin normaalia arkipäivää heidän katukuvassaan. Nautin olostani suuresti, kun en ollut kenenkään katseen kohteena sen kummemmin.
Matkailu arvartaa aina ja olen todella tyytyväinen matkaan. Kaikki onnistui hienosti eikä ollut mitään vastoinkäymisiä.
Lontoo tulee aina pysymään sydämessäni ja ehdottomasti menen käymään uudelleen !

Pysykää positiivisina! 😎

                                           Buckingham palace

                                            Tower bridge
-Joonatan Pälkäs

Henkinen kasvutarina

Hyvää kesäistä iltaa sinne kotisohville! 😎🌞

Kesä on jo pitkällä ja koulujen alku lähenee väjäämättä. Tässä blogitekstissä palaan ajassa taakseppäin omiin koulumuistoihini. Kerron myös hieman miten omat ajatukset vaikuttivat miten suhtauduin omaan vammaani yläkoulussa ja miten suhtaudun siihen nykypäivänä.

Yläkoulu oli mulle vaikeaa aikaa. En ollut sujut itseni kanssa ja se näkyi jokapäiväisessä elämässäni. Kärsein lievästä ahdistuneisuushäiriöstä joka sai oloni araksi ja epävarmaksi.

Vaikka kavereita riitti niin silti tunsin itseni epävarmaksi ja en ollut sinut vammani kanssa. Olin myös hyvin sulkeutunut ihminen tuona aikoina joka näkyi miten kohtelin muita ihmisiä.
Olen kova säikkymään mikä näkyi voimakkaasti murrosikänä. Saatoin pelästyä ihan pikkuasioita mikä sai luokkakaverini naureskelemaan minun käyttäytymistäni.

Aloin pelkämään että pelästyn, niin silloin "hyppäsin" vielä enemmän kuin normaalisti.
Muistan erään matikan tunnin kun istuin luokassa ja ikkuna oli auki vieressäni. Ulkona tuuli ja ikkuna meni itsestään kiinni aina väillä. Joka kerta kun ikkuna meni kiinni niin säihkähdin asiaa suunnattomasti. Siinäkin oli kyseessä mielen mahtava voima eli ajattelin aivan liian paljon tuona aikoina mitä muut musta ajattelee. Koulumenestys kärsi myös siitä.

Kun olen erilainen ja kävelen oudosti ihmiset ottavat mut silmätikuksi. Valehtelisin jos väittäisin ettei minua olisi kiusattu vammani takia. Kiusaaminen oli pääasiassa huutelua ja kävelytyylini esittämistä. Ajattelin olevani liikaa että olen vammainen tai en kuulu joukkoon kun kävelen telineellä ja siksi minua kiusattiin.
Lukio ajoistani on jäänyt hyvät muistot. Sain henkilökohtaiseksi avustajaksi nuoren miehen joka auttoi minua kehittymään myös henkisellä tasolla ja kaikki ikävät asiat jäi taakse. Kouluarvosanat myös nousi ropisten.

Nykypäivänä minua ei kiinnosta mitä muut musta aattelee. Hyvänä esimerkkinä voidaan pitää kun mulla on sähkömopo. Ennen ajattelin että muut luulee etten pysty kävelemään ja jätinkin mopon käytön kokonaan yhdessä vaiheessa. Nyt mua ei kiinnosta mitä muut ajattelee asiasta ja tiiän olevani suht. sporttinen 💪
Nykyään oon avoin, sosiaalinen ja positiivinen mistä olen erityisen ylpeä ! Monet jotka eivät ole nähneet minua moneen vuoteen ovat huomanneet muutoksen mun henkisellä tasolla.
Tietysti aina löytyy petrattavaa ;)
Välillä jopa unohdan vammani kun on hyvät kaverit ovat ympärilläni 😎 .
Koitan olla hyvä ihminen, tuoda mahdollisimman paljon iloa kaikille ja olla hyvä esimerkki mistä ihmiset voivat ottaa mallia!
Kasvutarina jonka olen kokenut, on vaikuttanut minuun ihmisenä todella paljon. Sitä tunnetta on vaikea koota sanoiksi.

Pysykää positiivisina!

                                           Instagram joonatanpalkas



-Joonatan Pälkäs

Esteettömyys - yhteiskunnan ihailtava arvo

Moikka kaikki !

Huomasin juuri kun mä selasin blogin lukijamäärää että yli 3000 lukijaa! Tuhannesti kiitos kaikille lukijoilleni . Oon saanut paljon positiivista palautetta "kentältä" . Kehut lämmittää nuoren miehen sydäntä hyvin paljon :)
Syy miksen ole kirjoittanut mitään pitkään aikaan on se, että aihe josta kirjottaa on ollut hukassa mutta I'm back :D.
Sitten aiheeseen.


Esteettömyys alkaa olemaan nyky yhteiskunnassa jo tuttu näky. Ravintolat, leffateatterit, kaupat ja julkiset kulkuvälineet ovat hyvin ottaneet huomioon liikuntarajoitteiset ihmiset.
Silti löytyy paikkoja joissa esteetöntä liikkumista ei ole huomioitu.
Osallistuin huhti-toukokuussa Liikunta & Osallisuus - hankkeeseen jossa pohdittiin esteetöntä liikuntaa Porissa. Toin oman kantani asiaan kertomalla että monet liikuntapaikat ei ole esteettömiä. Siinä ohimennen kerroin kuinka monet ravintolat Porissa eivät ole ajatelleet liikuntarajoitteisia ihmisiä. Monista paikoista puuttuu kunnolliset hissit ja invavessojen vähäisyys on huolestuttavaa.
Liikunta ja ruokahan kävelevät aina käsi kädessä :)
Sain paljon kehuja kun toin oman näkemykseni asioihin. Ihmiset eivät osaa ajatella asiaa täydellisesti ellei sitä ole itse kokenut. Toivottavasti syksyllä saamme esteettömyyttä vietyä jo käytäntöön!

Leffojen katseleminen tuo ihmisille uusia näkökulmia elämään. Leffateattareiden ongelmana on portaat salien penkeille. Jos haluat mennä ylös istumaan niin ei ainakaa pyörätuolissa istuva sinne pääse. Teattereissa kuitenki on erikseen pyörätuolikatsomo mutta en ainakaan itse tykkäisi katsoa leffaa hirveän läheltä.

Asia, joka on tullut jo monessa mun blogikirjoituksessa vastaan on baarit/yökerhot.
Isona ongelmana koen baarien vaikean liikkumisen. Tykkäisin kierrellä monessa baarissa illan aikana mutta tiedän ettei monissa paikoissa ei ole huomioitu liikuntarajoitteisia. Invavessoista puhumattakaan
Iso kiitos Porin cabaretille , joka hyvänä esimerkkinä ajattelee liikuntarajoitteisia ihmisiä.
Näiden vuosien aikana en ole nähnyt kuin yhden ihmisen baarissa, joka myös liikkuu apuvälineellä. Uskon että liikuntarajoitteita nuoria aikuisia on enemmän mutta he eivät tule baareihin koska esteettömyyttä ei ole huomioitu. Toistan itseäni mutta
invavessojen puuttuminen on iso ongelma. Siinä baareille/yökerhon omistajille miettimisen aihetta!

Esteettömyys pitäisi olla jokaisen julkisen paikan ihanne. Perus arvo, joka tuo paikalle hyvän maineen. Liikuntarajoitteiset ihmiset pitäisi näkyä enemmän katukuvassa koska olemmehan ihmisiä muiden joukossa. Tekemällä paikoista esteettömiä, saamme liikuntarajoitteiset ihmiset paremmin esille. Liikunta & Osallisuus hankkeen haastatteluani lainaten : " Voi kun saisi vammaisuudesta tehtyä niin coolia , että liikuntapaikat, ravintolat, leffateatterit ja muut vastaavat kilpailisivat hyvin toimivista esteettömistä tiloista ilman, että siitä tehdään numeroa."

Kuvassa olen äitini kanssa Tampereella Moro sky barissa, jossa liikuntarajoitteiset ihmiset hyvin huomioitu :)

Pysykää positiivisina!!

- Joonatan Pälkäs
  Instagram :  joonatanpalkas

"Tartteks sä jeesii?"

Ihmiset ovat pohjimmiltaan auttavaisia. Auttaminen tuo meille iloa ja hyvää oloa.
Se saa myös meissä aikaan tunteen että olemme jollakin tavalla tärkeitä jollekkin toiselle.
Liikuntavammaisena oon saanut apua läpi elämäni perheeltäni, kavereiltani ja täysin tuntemattomilta ihmisiltä.
Kerron nyt muutaman esimerkin mitä kaikkea apua olen saanut. Jotkut tarinat on melko huvittavia ja näin jälkeenpäin niitä muistelee hyvällä lämmöllä :)

Kaverit on mulle tärkeitä. Oon huomannut ettei mikään paikka ole mahdoton mun päästä jos mun kavereilta kysytään. He ovat halukkaita auttamaan ja jopa ottamaan mut reppuselkään että pääsen tyyliin kierreportaat ylös ja alas. Ja voin sanoa että monet kierreportaat ovat tulleet tutuksi ilman ettei ole sattunu haavereita :D
Käymme poikien kansssa ajoittain viihteellä Porin yössä.
Tietyt baarit/yökerhot eivät ole vielä suunnitelleet inva vessaa johon mahtuisin itsenäisesti. Yksi kavereistani on moneen otteeseen auttanut minut baarin vessaan.
Sen kaltainen auttaminen kuuluu yleensä henkilökohtaisen avustajan tehtäviin mutta kaverini tekee sen hyvästä sydämestään. Usein kuulenkin lausahduksen: "Mun täytyy mennä pissattamaan Joonatan". Se huvittaa joka kerta :D
Kaverit auttaa minulle takkia päälle, hakevat ruokaa jos olemme syömässä ja vievät paikasta toiseen kun en ajokorttia omista.
Se on hienoa että mulla paljon hyviä kavereita jotka pitävät musta huolta eivätkä välitä erilaisuudestani vaan pitävät mua samanlaisena muiden joukossa.

Lapsena olin todella ujo enkä uskaltanut kysyä apua tuntemattomilta ihmisiltä. Nykyään se jokapäiväistä elämääni. Lähikaupastani olen saanut useasti apua kengännauhojen sitomiseen kuten myös tiettyjen ruokatarvikkeiden ostamiseen. Monet kantavat telinettäni portaissa kun huomaavat että nyt on apu tarpeen. He haluavat olla jotenki olla hyödyksi ja kysyvät useasti "Tartteks sä jeesii?"
Vaikka mua välillä ärsyttää kommentit "hienoa että sä käyt täällä" tai "hyvä että sä kuntoilet" niin ei ihmiset mitään pahaa tarkoita. He koittavat auttaa mua henkisesti ja arvostavat sitä etten ole jäänyt kotiin vaan makaamaan.

Oma positiivinen ja rohkea asenne auttaa mua paljon kuinka helposti apua saa. Pitää vaan uskoa vahvasti mitä kysyy niin kyllä ihmiset auttaa ilomielin.
Tähän loppuun mä haluun kiittää kaikkia jotka ovat auttaneet minua ja tehnyt elämästäni hieman helpomman ! 😎

Pysykää positiivisina!!




Instagram : @joonatanpalkas

                                           

Motivaation kantava voima

Moikka!

Mä haluun tähän alkuun sanoa että kiitos kaikesta positiivisesta palautteesta kuten myös rakentavasta palautteesta mitä oon saanut. Palaute auttaa mua kehittymään kirjoittana sekä ihmisenä.

Tänään mä kerron kuinka itteensä uskominen ja unelmien seuraaminen on tärkeetä mulle.
Urheilu on mulle tärkeetä ja enkä osais kuvitella elämääni ilman sitä. Aina kuitenkaan näin ei ole ollut.
Ollessani alakoulussa olin fyysisesti huonossa kunnossa ja jopa käveleminen koulunkäytävillä oli todella kuormittavaa. Fysioteraupeutin kanssa tehty kuntotesti vuonna 2005 osoitti että sykkeeni nousi pahimmillaa  kahteensataan normaalissa kävelyssä. Seuraavana vuonna mulle tehtiin oikeaan jalkaan leikkaus, jonka ansiosta kävelen paremmin. Fysioterapeuttini sanoo ,että ilman tätä leikkausta istuisin todennäköisesti tällä hetkellä pyörätuolissa.

Kun alakoulu päättyi oli aika siirtyä yläkouluun. Kaikki mun kaverit menivät Kuninkaanhaan kouluun jossa portaita riitti. Mulle valinta oli vaikea koska en osannut kävellä portaita yhtään.
Siinä vaiheessa ensimmäistä kertaa elämässäni mulle iski motivaatio tehdä jotain tosissaan. Halusin niin kovasti mennä kavereiden kanssa samaan kouluun joten mun oli pakko opetella kävelemään portaita.
Sitä paloa johonki asiaan on vaikea sanoin kuvailla.

Fyssarini teki mulle treeniohjeman mihin kuului kuntopyöräilyä ja salilla käyntiä. Aloimme harjoittelemaan portaiden kävelyä Porin urheilutalon portaissa. Toistoja tuli varmasti yli sata. Paljon iloa, onnistumista, epäonnistumista ja itkua tuli sinä aikana koettua mutta mä opein kuin opeinkin kävelemään portaita luonnikkaasti.
Kuntokin oli noussut sen verran että olin valmis viettämään seuraavat kolme vuotta kolmikerroksisessa koulussa.
Muistan vieläkin elokuisen päivän vuonna 2006, joilloin saavuin taksilla kuninkaanhaan koulun pihaan. Entiset luokkatoverini naureskelivat ja varmasti miettivät että: "Mitä hittoo Joonatan täällä tekee?". Mä kuitenkin näytin kaikille että pärjään. Ennen kaikkea näytin itselleni mihin pystyn.
Nykyään mun sykkeeni on normaalilla tasolla ja lihaksiakin löytyy vaikka itse sanonkin :)


Asuessani vielä vanhempieni luona olin todella laiska enkä tehnyt mitään itse. Mulle autettiin vaatteet päälle, tehtiin ruuat ja jopa avustettiin suihkussa . Avustajat pisti mulle jopa pipoa päähän mikä nyt kuulostaa jo aika hauskalta :D
Aloin kuitenkin itsenäistymään vähitellen kun saavutin täysikäisyyden. Mulla on aina ollut unelmana asua yksin mutta tiesin että en olisi pärjännyt vielä silloin. Asetin itselleni tavoitteen tulla mahdollisimman itsenäiseksi siihen mennessä.
Vuonna 2013 unelmani kävi toteen ja muutin jokisuistoon palvelutaloon jossa olen asunut nyt jo melkein kolme vuotta. Nykyään avuntarpeeni on pientä. Osaan tehdä hyviä maittavia ruokia, saan vaatteni itse päälle ja uutena asiana osaan käydä suihkussa omatoimisesti.
Ikinä en ole ollut suihkussakaan yksn ettei ketään ole ollut vieressä auttamassa, mikä tuntuu varmaan monista oudolta.
Ainoa asia mistä en suoriudu itsenäisesti on jalkatukien ja kenkien laitto.

Mä haluun mun kaikille lukijoilleni sanoa että kun tarpeeksi jotain asiaa haluaa niin varmasti sen myös saa. Mikään ei estä unelman toteumista paitsi ehkä oma asenne. Uskokaa mitä teette ja ottakaa hyvä asenne mitä teette nii varmasti tulee hyviä tuloksia :)
Mä näytin kaikille ettei liikuntarajoitteisuus ole este hyvälle kunnolle tai ylipäätänsä este itsenäiselle elämälle.

Hyvää alkanutta kevättä kaikille !😎

                                                   Instagram: @joonatanpalkas

"Mä tiedän miltä susta tuntuu"

Heipsan!

Tänään mä aattelin puhua ammateista jotka liittyy jotenkin muhun ja vähän hauskoista kommelluksista mitä tuun ja tulen aina kokemaan.

Liikuntarajoitteisena on tosi vaikeeta löytää itelleen alaa mitä alkaisi opiskelemaan. Suurinpaan osaan tarvitaan molenpaa kättä ja jalkoja joilloin suuri osa ammateista karsiutuu pois. Perus miehilliset ammattit kuten poliisi, palomies tai rakennusmies ovat heti pois laskuista.

Oon aina tiennyt et mun tulevaisuuden työnäkymä on se, että istun toimistossa tietokonepäätteen edessä.
Haluun kuitenkin vaikuttaa "kohtalooni" jollakin tavalla ja päätin hakea nyt keväällä sosionomiksi. Tykkään olla ihmisten kanssa tekemissä ja minulla on paljon kokemusta minkälaisia esteitä liikuntarajoitteiset kohtaa nyky yhteiskunnassa.

Ammateista puheenollen. Oon asunut nyt melkein kolme vuotta itsenäisen asumiseen pohjautuvassa palvelutalossa.
Olen jatkuvasti tekemissä lähihoitajien kanssa. Lähihoitajat ovat yleensä kaikki mukavia tyyppejä ja ehkä vähän enemmän suvaitsevaisempia kuin toiset.

Kerron nyt huvittavan esimerkin lähihoitajista.
Lähdimme eräänä kauniina iltana poikien kanssa viettämään iltaa paikalliseen yökerhoon.
 Saan aina huomioita baareissa ja yökerhoissa koska näytän erilaiselta.
Joskus saan jopa ilmaisia drinkkejä koko illan :D

Enemmin tai myöhemmin kulman takaa ryntää tyttölauma jotka ovat tulleet viettämään iltaa. Yli puolet tästä porukasta ovat lähihoitajia ja kun salama kirkkaalta taivaalta heille tulee niin sanottu "hoitovietti".
Hieman humaltuneena he tulevat kertomaan elämäntarinansa. Kuulin usein sinä iltana ja kuulen vieläkin kun aina kun käyn baareissa että : "se on hienoo että sä käyt täällä, mä tiedän miltä susta tuntuu".
Todellisuudessa ne ei tiiä puoliakaa miltä musta tuntuu :D ja annan sen jo mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Kerran olen jopa sanonut jollekkin takaisin että "Se on hienoo et sä käyt täällä! Iso respekti! "
Häpeän määrä ihmisen kasvoilla on suuri ja se huvittaa minua suuresti näin jälkikäteen.

Tämän palvelutalon opiskelijoita tulee vastaan myös paljon yöelämässä eikä niitä edes meinaa tunnistaa kun kaikki härpäkkeet naamassa ja vaatteet niin viimesen päälle laitettu.
Itse henkilökohtaisesti en halua hengata hoitajien kanssa,jotka ovat töissä täällä missä asun. Se on minulle periaate kysymys.

Tähän loppuun mä haluan vielä käyttää ilmasta mainostusta! :D
Käykää seuraamassa mua instagramista käyttäjänimellä @joonatanpalkas

Seuraan takasi :p

Tässä mun viimisin kuva :)

Ordinary live

Morjesta kaikille pitkästä aikaan!

Mä aattelin ottaa tän blogin taas käyttöön koska oon kuullu hyvää palautetta tästä ja et mun täytyis jatkaa postailua.

Olen siis CP-vammainen nuori mies Porista. Luonteeltani oon positiivinen, sosiaalinen ja mukava tyyppi.
Kävelen telineellä ja mulla on oikea puoli päästä varpaisiin spastinen eli en pysty välillä hallitsemaan itseäni. Asun omatoimisessa palvelutalossa ja olen asunut täällä lähes koko "aikuisikäni".

Haluaisin jakaa teidän kanssa pari omakohtaista kokemusta liittyen vammaan.

Ihmiset liittävät yleensä cp-vammaan ymmärtämisen puutteen. Olen törmänyt useasti tilanteisiin jossa tekisi mieli sanoa pari valittua sanaa.
Olin päivänä muutamana kuntosalilla avustajani kanssa. Kun treeni oli päättynyt tilasin taksin päätäkseni kotiin. En tuntenu kyseistä taksikuljettajaa  mutta hän vaikutti mukavalta tyypiltä kaikin puolin. Kun olin päässyt taksiin sisälle kuulen kuinka kuljettaja kysyy avustajalta että "minne tää poika viedään?". Siinä vaiheessa meinaa meikäläisellä kiehattaa ja kiroilen syvällä mielessäni. Odotan kunnes kuljettaja palaa rattiin ja sanon kohteliaasti osoitteen "karjapiha 4". Kuljettaja mykistyy ihan täysin eikä tiedä mitä sanoa tilanteeseen. Siinä vaiheessa otin tilanteen haltuun alan puhua niitä sun näitä kunnes kuljettaja huomaa että mulla on kaikki muumit laaksossa ja osaan ottaa elämäni pieni pilke silmäkulmassa.

Toinen hyvä esimerkki on kyllä varmasti sattunut kaikille nuorille jotka ovat menneet ostamaan jotain suurempaa äitin tai isän kanssa.
Lähdin ostamaan Gigantista itselleni uutta telkkaria. Päätin panostaa hieman ja ostin melkein suurimman telkkarin mitä kaupasta löytyy kun ei ollut rahasta kiinni :D
No ei siinä mitään. Keskustelen myyjän kanssa ja kysyn peruskysymyksiä etc. Ainoana ongelmana asiassa oli se että kauppias koittaa myydä sitä äitilleni vaikka mä olen siinä melkein lompakko kädessä valmiina ostamaan.
Siinä tilanteessa olin ihan varma että kauppias käsittää että enhän mä nyt mistään telkkareista tiedä hönkäsen pöläystä tai muutenkaan mistään mitään. Pistää vihaksi.

Viimisenä esimerkkinä otan rakkaan harrastukseni uimisen. Työttömänä käyn yleensä aamuisin uimassa jolloin kaikki mummut ja papat ovat uimassa. Musta tuntuu että heillä on enemmä suvaitsemattomuus ongelmia kuin esim nuorilla.
Yhtenä uintikertana avustajani oli juuri nostanut minut altaasta kunnes vanhempi herrasmies sanoo avustajalleni että "poika on kova uimaan ja hienoo että hän käy täällä", eikä edes vilkaise minua päin.
Mun oli pakko vastata että "juu niin käyn!!" ja vielä vähän kovalla äänellä ja voi että sitä hämmennyksen määrää miehen kasvoilla.

Mitä tästä opin? No ainakin sen että noi tilanteet pitää kääntää voitoksi ja lyödä ennakoluulot alas olemalla positiivinen oma itsensä. Joka kerta on toiminut ja aion jatkaa samalla linjalla!
Tässä vaiheessa elämää mua ei enää paljon kiinnosta mitä muut musta ajattelee. Tiiän et oon ulkonäöllisesti komea mies ja mulla on paljon hyviä kavereita, jotka arvostaa mua just tälläsenä.
Enemminkin nää sattumukset mitä mulle on käynyt niin huvittaa jälkikäteen ja sen takia ne oli pakko jakaa teidän kanssanne :)

Mä toivotan nyt kaikille hyvää viikkoa!
Pysykää positiivisina vaikka se välillä ei oo helppoo!

-Joonatan

Loppuun vielä musaa

https://youtu.be/A0S7NWfiMg8