Tähän alkuun on pakko sanoa,että suuret kiitokset kaikille lukijoilleni. Teitä on jo yli 6500! Vau!
Suuret pahoittelut myös etten ole kirjoittanut pitkään aikaan kun on ollut niin paljon kiireitä.
Nyt aattelin kertoa teille tarinan, joka tulee olemaan mielessäni pitkän aikaan ja varmasti tulee olemaan yksi elämäni suurimmista askeleistani.
Olen koko elämäni aikana ollut hyvin ujo ihminen. En ole oikeen koskaan ole tiennyt mistä se voisi johtua. Ehkä eläminen liikuntarajoitteisena ja itsensä hyväksymisen vaikeus on osa syynä. Tai sitten se on vain osa minua.
Viime aikoina kuitenkin olen tuntenut tunteita,mitä mulla ei ole koskaan ollut. Rohkaistuminen ja itsensä hyväksyminen. Hyvänä esimerkkinä voin pitää sitä, etten ole pystynyt soittamaan virallisia puheluita. Äitini hoiti asioitani vielä pitkään ollessani jo täysi-ikäinen ja yleensä lähettelin sähköpostia kaikkiin virallisiin paikkoihin.
Nykyään soittaminen on helpompaa kunhan en ajattele liikaa. Olenhan jo 22-vuotias miehen alku ja mun on vaan pakko hoitaa asioita. Onhan se vähän uskottavampaa hoitaa ne itse kun taas antaa äitin tai jonkun muun hoitaa ne :D
Ollessani noste- ja urakoulutuksessa huomasin,että tietynlainen muuri oli hävinnyt vallan esiintymisestäni. Sosiaaliset tilanteet ja puhuminen luokassa tuntuivat täysin luonnollisilta ja uskalsin tuoda omat näkemykset esille. Ennen näin ei ole todellakaan ole ollut. Tämä perusoletus,että muut nauraa jos sanoo väärin tai näkemys on tyhmä,on tosiaan kadonnut. Onhan ne vähän alakoulu juttuja.
Koulutuksessa opein sen,että verkostoituminen, ihmissuhteet,itsensä markkinointi ja kehittäminen ovat todella tärkeitä elämässä.
Esikuvana oleminen muille ihmisille on iso ylpeyden aihe. Tässä iässä sitä vasta tajuaa kuinka hienoa on olla esikuvana muille liikuntarajoitteisille ihmisille ja antaa vertaistukea. Miksei myös ¨normaaleille¨ ihmisille :D
Olin kertomassa tarinaani 15-vuotiaalle pojalle,jolla on myös liikuntarajoitteisuus. Hänellä on hieman vaikeuksia itsensä hyväksymisessä, fysioterapian tärkeyden löytämisessä ja kaverisuihteiden ylläpitämisessä vapaa-aikana. Samoja ongelmia joiden kanssa mä taistelin ollessani hänen ikäinen. Kun katsoin häntä niin tunsin,että ihan kuin olisin katsonut 15-vuotiasta itseäni peilistä.
Kerroin hänelle oman tarinani ja koitin luoda uskoa tulevaan. Kerroin myös,että olemalla aktiivinen kaverisuhteissa, tekemällä liikuntaa kireyksien lieventämiseen ja kuuntelemalla fyssariaan niin hyvä tulee. Sain myös paljon itse vertaistukea ja paljon rohkeutta puhumiseen. Tunsin,että musta oli jonkun verran apua ja toivon hänelle kaikkea hyvää tulevaan :)
Elämässä täytyy ottaa joskus askelia,jotka voivat tuntua suurilta mutta loppupeleissä ne ovat pieni osa itsensä hyväksymisessä. Kokemukset, joita koemme joka päivä muokkaavat meitä ihmisinä huomaamattamme. Oli ne sitten hyviä tai huonoja.
Hyvää alkanutta viikkoa kaikille ! :)
Loppuun uutta musiikkia Robin Williamsilta : Love My Life
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti