Mä haluun tähän alkuun sanoa että kiitos kaikesta positiivisesta palautteesta kuten myös rakentavasta palautteesta mitä oon saanut. Palaute auttaa mua kehittymään kirjoittana sekä ihmisenä.
Tänään mä kerron kuinka itteensä uskominen ja unelmien seuraaminen on tärkeetä mulle.
Urheilu on mulle tärkeetä ja enkä osais kuvitella elämääni ilman sitä. Aina kuitenkaan näin ei ole ollut.
Ollessani alakoulussa olin fyysisesti huonossa kunnossa ja jopa käveleminen koulunkäytävillä oli todella kuormittavaa. Fysioteraupeutin kanssa tehty kuntotesti vuonna 2005 osoitti että sykkeeni nousi pahimmillaa kahteensataan normaalissa kävelyssä. Seuraavana vuonna mulle tehtiin oikeaan jalkaan leikkaus, jonka ansiosta kävelen paremmin. Fysioterapeuttini sanoo ,että ilman tätä leikkausta istuisin todennäköisesti tällä hetkellä pyörätuolissa.
Kun alakoulu päättyi oli aika siirtyä yläkouluun. Kaikki mun kaverit menivät Kuninkaanhaan kouluun jossa portaita riitti. Mulle valinta oli vaikea koska en osannut kävellä portaita yhtään.
Siinä vaiheessa ensimmäistä kertaa elämässäni mulle iski motivaatio tehdä jotain tosissaan. Halusin niin kovasti mennä kavereiden kanssa samaan kouluun joten mun oli pakko opetella kävelemään portaita.
Sitä paloa johonki asiaan on vaikea sanoin kuvailla.
Fyssarini teki mulle treeniohjeman mihin kuului kuntopyöräilyä ja salilla käyntiä. Aloimme harjoittelemaan portaiden kävelyä Porin urheilutalon portaissa. Toistoja tuli varmasti yli sata. Paljon iloa, onnistumista, epäonnistumista ja itkua tuli sinä aikana koettua mutta mä opein kuin opeinkin kävelemään portaita luonnikkaasti.
Kuntokin oli noussut sen verran että olin valmis viettämään seuraavat kolme vuotta kolmikerroksisessa koulussa.
Muistan vieläkin elokuisen päivän vuonna 2006, joilloin saavuin taksilla kuninkaanhaan koulun pihaan. Entiset luokkatoverini naureskelivat ja varmasti miettivät että: "Mitä hittoo Joonatan täällä tekee?". Mä kuitenkin näytin kaikille että pärjään. Ennen kaikkea näytin itselleni mihin pystyn.
Nykyään mun sykkeeni on normaalilla tasolla ja lihaksiakin löytyy vaikka itse sanonkin :)
Asuessani vielä vanhempieni luona olin todella laiska enkä tehnyt mitään itse. Mulle autettiin vaatteet päälle, tehtiin ruuat ja jopa avustettiin suihkussa . Avustajat pisti mulle jopa pipoa päähän mikä nyt kuulostaa jo aika hauskalta :D
Aloin kuitenkin itsenäistymään vähitellen kun saavutin täysikäisyyden. Mulla on aina ollut unelmana asua yksin mutta tiesin että en olisi pärjännyt vielä silloin. Asetin itselleni tavoitteen tulla mahdollisimman itsenäiseksi siihen mennessä.
Vuonna 2013 unelmani kävi toteen ja muutin jokisuistoon palvelutaloon jossa olen asunut nyt jo melkein kolme vuotta. Nykyään avuntarpeeni on pientä. Osaan tehdä hyviä maittavia ruokia, saan vaatteni itse päälle ja uutena asiana osaan käydä suihkussa omatoimisesti.
Ikinä en ole ollut suihkussakaan yksn ettei ketään ole ollut vieressä auttamassa, mikä tuntuu varmaan monista oudolta.
Ainoa asia mistä en suoriudu itsenäisesti on jalkatukien ja kenkien laitto.
Mä haluun mun kaikille lukijoilleni sanoa että kun tarpeeksi jotain asiaa haluaa niin varmasti sen myös saa. Mikään ei estä unelman toteumista paitsi ehkä oma asenne. Uskokaa mitä teette ja ottakaa hyvä asenne mitä teette nii varmasti tulee hyviä tuloksia :)
Mä näytin kaikille ettei liikuntarajoitteisuus ole este hyvälle kunnolle tai ylipäätänsä este itsenäiselle elämälle.
Hyvää alkanutta kevättä kaikille !😎
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti