Motivaation kantava voima

Moikka!

Mä haluun tähän alkuun sanoa että kiitos kaikesta positiivisesta palautteesta kuten myös rakentavasta palautteesta mitä oon saanut. Palaute auttaa mua kehittymään kirjoittana sekä ihmisenä.

Tänään mä kerron kuinka itteensä uskominen ja unelmien seuraaminen on tärkeetä mulle.
Urheilu on mulle tärkeetä ja enkä osais kuvitella elämääni ilman sitä. Aina kuitenkaan näin ei ole ollut.
Ollessani alakoulussa olin fyysisesti huonossa kunnossa ja jopa käveleminen koulunkäytävillä oli todella kuormittavaa. Fysioteraupeutin kanssa tehty kuntotesti vuonna 2005 osoitti että sykkeeni nousi pahimmillaa  kahteensataan normaalissa kävelyssä. Seuraavana vuonna mulle tehtiin oikeaan jalkaan leikkaus, jonka ansiosta kävelen paremmin. Fysioterapeuttini sanoo ,että ilman tätä leikkausta istuisin todennäköisesti tällä hetkellä pyörätuolissa.

Kun alakoulu päättyi oli aika siirtyä yläkouluun. Kaikki mun kaverit menivät Kuninkaanhaan kouluun jossa portaita riitti. Mulle valinta oli vaikea koska en osannut kävellä portaita yhtään.
Siinä vaiheessa ensimmäistä kertaa elämässäni mulle iski motivaatio tehdä jotain tosissaan. Halusin niin kovasti mennä kavereiden kanssa samaan kouluun joten mun oli pakko opetella kävelemään portaita.
Sitä paloa johonki asiaan on vaikea sanoin kuvailla.

Fyssarini teki mulle treeniohjeman mihin kuului kuntopyöräilyä ja salilla käyntiä. Aloimme harjoittelemaan portaiden kävelyä Porin urheilutalon portaissa. Toistoja tuli varmasti yli sata. Paljon iloa, onnistumista, epäonnistumista ja itkua tuli sinä aikana koettua mutta mä opein kuin opeinkin kävelemään portaita luonnikkaasti.
Kuntokin oli noussut sen verran että olin valmis viettämään seuraavat kolme vuotta kolmikerroksisessa koulussa.
Muistan vieläkin elokuisen päivän vuonna 2006, joilloin saavuin taksilla kuninkaanhaan koulun pihaan. Entiset luokkatoverini naureskelivat ja varmasti miettivät että: "Mitä hittoo Joonatan täällä tekee?". Mä kuitenkin näytin kaikille että pärjään. Ennen kaikkea näytin itselleni mihin pystyn.
Nykyään mun sykkeeni on normaalilla tasolla ja lihaksiakin löytyy vaikka itse sanonkin :)


Asuessani vielä vanhempieni luona olin todella laiska enkä tehnyt mitään itse. Mulle autettiin vaatteet päälle, tehtiin ruuat ja jopa avustettiin suihkussa . Avustajat pisti mulle jopa pipoa päähän mikä nyt kuulostaa jo aika hauskalta :D
Aloin kuitenkin itsenäistymään vähitellen kun saavutin täysikäisyyden. Mulla on aina ollut unelmana asua yksin mutta tiesin että en olisi pärjännyt vielä silloin. Asetin itselleni tavoitteen tulla mahdollisimman itsenäiseksi siihen mennessä.
Vuonna 2013 unelmani kävi toteen ja muutin jokisuistoon palvelutaloon jossa olen asunut nyt jo melkein kolme vuotta. Nykyään avuntarpeeni on pientä. Osaan tehdä hyviä maittavia ruokia, saan vaatteni itse päälle ja uutena asiana osaan käydä suihkussa omatoimisesti.
Ikinä en ole ollut suihkussakaan yksn ettei ketään ole ollut vieressä auttamassa, mikä tuntuu varmaan monista oudolta.
Ainoa asia mistä en suoriudu itsenäisesti on jalkatukien ja kenkien laitto.

Mä haluun mun kaikille lukijoilleni sanoa että kun tarpeeksi jotain asiaa haluaa niin varmasti sen myös saa. Mikään ei estä unelman toteumista paitsi ehkä oma asenne. Uskokaa mitä teette ja ottakaa hyvä asenne mitä teette nii varmasti tulee hyviä tuloksia :)
Mä näytin kaikille ettei liikuntarajoitteisuus ole este hyvälle kunnolle tai ylipäätänsä este itsenäiselle elämälle.

Hyvää alkanutta kevättä kaikille !😎

                                                   Instagram: @joonatanpalkas

"Mä tiedän miltä susta tuntuu"

Heipsan!

Tänään mä aattelin puhua ammateista jotka liittyy jotenkin muhun ja vähän hauskoista kommelluksista mitä tuun ja tulen aina kokemaan.

Liikuntarajoitteisena on tosi vaikeeta löytää itelleen alaa mitä alkaisi opiskelemaan. Suurinpaan osaan tarvitaan molenpaa kättä ja jalkoja joilloin suuri osa ammateista karsiutuu pois. Perus miehilliset ammattit kuten poliisi, palomies tai rakennusmies ovat heti pois laskuista.

Oon aina tiennyt et mun tulevaisuuden työnäkymä on se, että istun toimistossa tietokonepäätteen edessä.
Haluun kuitenkin vaikuttaa "kohtalooni" jollakin tavalla ja päätin hakea nyt keväällä sosionomiksi. Tykkään olla ihmisten kanssa tekemissä ja minulla on paljon kokemusta minkälaisia esteitä liikuntarajoitteiset kohtaa nyky yhteiskunnassa.

Ammateista puheenollen. Oon asunut nyt melkein kolme vuotta itsenäisen asumiseen pohjautuvassa palvelutalossa.
Olen jatkuvasti tekemissä lähihoitajien kanssa. Lähihoitajat ovat yleensä kaikki mukavia tyyppejä ja ehkä vähän enemmän suvaitsevaisempia kuin toiset.

Kerron nyt huvittavan esimerkin lähihoitajista.
Lähdimme eräänä kauniina iltana poikien kanssa viettämään iltaa paikalliseen yökerhoon.
 Saan aina huomioita baareissa ja yökerhoissa koska näytän erilaiselta.
Joskus saan jopa ilmaisia drinkkejä koko illan :D

Enemmin tai myöhemmin kulman takaa ryntää tyttölauma jotka ovat tulleet viettämään iltaa. Yli puolet tästä porukasta ovat lähihoitajia ja kun salama kirkkaalta taivaalta heille tulee niin sanottu "hoitovietti".
Hieman humaltuneena he tulevat kertomaan elämäntarinansa. Kuulin usein sinä iltana ja kuulen vieläkin kun aina kun käyn baareissa että : "se on hienoo että sä käyt täällä, mä tiedän miltä susta tuntuu".
Todellisuudessa ne ei tiiä puoliakaa miltä musta tuntuu :D ja annan sen jo mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Kerran olen jopa sanonut jollekkin takaisin että "Se on hienoo et sä käyt täällä! Iso respekti! "
Häpeän määrä ihmisen kasvoilla on suuri ja se huvittaa minua suuresti näin jälkikäteen.

Tämän palvelutalon opiskelijoita tulee vastaan myös paljon yöelämässä eikä niitä edes meinaa tunnistaa kun kaikki härpäkkeet naamassa ja vaatteet niin viimesen päälle laitettu.
Itse henkilökohtaisesti en halua hengata hoitajien kanssa,jotka ovat töissä täällä missä asun. Se on minulle periaate kysymys.

Tähän loppuun mä haluan vielä käyttää ilmasta mainostusta! :D
Käykää seuraamassa mua instagramista käyttäjänimellä @joonatanpalkas

Seuraan takasi :p

Tässä mun viimisin kuva :)

Ordinary live

Morjesta kaikille pitkästä aikaan!

Mä aattelin ottaa tän blogin taas käyttöön koska oon kuullu hyvää palautetta tästä ja et mun täytyis jatkaa postailua.

Olen siis CP-vammainen nuori mies Porista. Luonteeltani oon positiivinen, sosiaalinen ja mukava tyyppi.
Kävelen telineellä ja mulla on oikea puoli päästä varpaisiin spastinen eli en pysty välillä hallitsemaan itseäni. Asun omatoimisessa palvelutalossa ja olen asunut täällä lähes koko "aikuisikäni".

Haluaisin jakaa teidän kanssa pari omakohtaista kokemusta liittyen vammaan.

Ihmiset liittävät yleensä cp-vammaan ymmärtämisen puutteen. Olen törmänyt useasti tilanteisiin jossa tekisi mieli sanoa pari valittua sanaa.
Olin päivänä muutamana kuntosalilla avustajani kanssa. Kun treeni oli päättynyt tilasin taksin päätäkseni kotiin. En tuntenu kyseistä taksikuljettajaa  mutta hän vaikutti mukavalta tyypiltä kaikin puolin. Kun olin päässyt taksiin sisälle kuulen kuinka kuljettaja kysyy avustajalta että "minne tää poika viedään?". Siinä vaiheessa meinaa meikäläisellä kiehattaa ja kiroilen syvällä mielessäni. Odotan kunnes kuljettaja palaa rattiin ja sanon kohteliaasti osoitteen "karjapiha 4". Kuljettaja mykistyy ihan täysin eikä tiedä mitä sanoa tilanteeseen. Siinä vaiheessa otin tilanteen haltuun alan puhua niitä sun näitä kunnes kuljettaja huomaa että mulla on kaikki muumit laaksossa ja osaan ottaa elämäni pieni pilke silmäkulmassa.

Toinen hyvä esimerkki on kyllä varmasti sattunut kaikille nuorille jotka ovat menneet ostamaan jotain suurempaa äitin tai isän kanssa.
Lähdin ostamaan Gigantista itselleni uutta telkkaria. Päätin panostaa hieman ja ostin melkein suurimman telkkarin mitä kaupasta löytyy kun ei ollut rahasta kiinni :D
No ei siinä mitään. Keskustelen myyjän kanssa ja kysyn peruskysymyksiä etc. Ainoana ongelmana asiassa oli se että kauppias koittaa myydä sitä äitilleni vaikka mä olen siinä melkein lompakko kädessä valmiina ostamaan.
Siinä tilanteessa olin ihan varma että kauppias käsittää että enhän mä nyt mistään telkkareista tiedä hönkäsen pöläystä tai muutenkaan mistään mitään. Pistää vihaksi.

Viimisenä esimerkkinä otan rakkaan harrastukseni uimisen. Työttömänä käyn yleensä aamuisin uimassa jolloin kaikki mummut ja papat ovat uimassa. Musta tuntuu että heillä on enemmä suvaitsemattomuus ongelmia kuin esim nuorilla.
Yhtenä uintikertana avustajani oli juuri nostanut minut altaasta kunnes vanhempi herrasmies sanoo avustajalleni että "poika on kova uimaan ja hienoo että hän käy täällä", eikä edes vilkaise minua päin.
Mun oli pakko vastata että "juu niin käyn!!" ja vielä vähän kovalla äänellä ja voi että sitä hämmennyksen määrää miehen kasvoilla.

Mitä tästä opin? No ainakin sen että noi tilanteet pitää kääntää voitoksi ja lyödä ennakoluulot alas olemalla positiivinen oma itsensä. Joka kerta on toiminut ja aion jatkaa samalla linjalla!
Tässä vaiheessa elämää mua ei enää paljon kiinnosta mitä muut musta ajattelee. Tiiän et oon ulkonäöllisesti komea mies ja mulla on paljon hyviä kavereita, jotka arvostaa mua just tälläsenä.
Enemminkin nää sattumukset mitä mulle on käynyt niin huvittaa jälkikäteen ja sen takia ne oli pakko jakaa teidän kanssanne :)

Mä toivotan nyt kaikille hyvää viikkoa!
Pysykää positiivisina vaikka se välillä ei oo helppoo!

-Joonatan

Loppuun vielä musaa

https://youtu.be/A0S7NWfiMg8